Pakkanen paukuttelee ikkunan takana, koiruus on sitä mieltä ettei lenkille tarvitse kovin usein mennä, saati että siellä tarvitsisi kauaa olla. Niinpä olen istunut koneen ääressä viimeiset 6 tuntia ja naputellut opintoja eteen päin. Niin se ihmisen mieli muuttuu, kun aivoissa menee asiat oikeisiin lokeroihin, ja ainakin kuvittelee, että kyllä minä selviän tästä hommasta.
Olen nyt keskittynyt hyvin pitkälle kirjanpitoon ja palkanlaskentaan, ja tää tuntuu taas niin mukavalta kun alkaa homma sujua ilman turhautumista. Palautettuja tehtäviä on monta, ja jännityksellä odotan arviointia. Kunpa ne NYT olisivat oikein, jotta minun iloinen hihkumiseni ei mene aivan hukkaan.
Päivä päivältä vahvistuu, että olen valinnut oikean alan. Mä tykkään. Olen kai jotenkin outo, koska jopa exelit ovat kivoja... olen toki tykännyt niistä aina, ja jos minkälaisia taulukoita on tullut tehtyä, huviksi ja hyödyksi. Ja joka kerta kun on jokin Teams-luento aiheesta, opin ja ymmärrän uusia oivalluksia. Niin kai tämän kuuluisi mennäkin.
Vielä ei ole työharjoittelut ajankohtaisia, mut varovaisesti olen jo kurkistellut kaupunkimme tarjontaa ja pohtinut mihin pyrkisin. Toive tietenkin on jo tulevaisuuteen ajatellen, että harjoittelupaikalta löytyisi ovi, jonne jalan saisin törkättyä väliin. Tuttuja ja tutun tuttuja on vaivihkaa haastateltu, ja vinkkiä on jo jostain paikasta.
Yksi iso positiivinen tekijä opintojeni tukena on ystävät. He, jotka kannustavat, kun tuntuu etten ymmärrä, ja kun iloitsevat, kun saan kertoa et JESSS, MÄ TAJUAN! Se kun ihminen vilpittömästi on onnellinen toisen onnistumisesta, ja jaksaa uskoa sinä heikompanakin päivänä.
